Elämää täällä ja tuolla

Viime lukuvuosi oli melko rankka opiskelujen suhteen. Koko vuonna tuli suoritettua noin 90 opintopisteen edestä opintoja, minkä lisäksi tein osa-aikatöitä Lapin yliopiston painossa ja pidin pianotunteja. Koko ajan oli pieni stressitila päällä, mutta se ei oikeastaan haitannut opiskelua. Itse asiassa musta tuntuu, että stressin alla ihminen on tehokkaimmillaan. Tässäkin voi tietysti tulla ylilyöntejä, eikä liiallinen ja jatkuva stressi voi kenellekään olla hyväksi.

Aloin kuitenkin miettiä, että miks mä teen tätä. Miks opiskelen satakymppi lasissa? Miks tuotan esseitä kuin liukuhihnalta ikään? Miks miks miks? Mikä järki tässä on? Voiko mitään oikeasti oppia, jos opiskelee vain tenttiä varten tai jos esseet alkaa vaikuttaa toistensa kopioilta? Onko sellanen opiskelu luovaa ja inspiroivaa? En tiiä. Ei varmaankaan.

Joka tapauksessa stressi sai pohtimaan myös, olenko mä suuntautumassa oikealle alalle. Millainen tulevaisuus mulla on, kun valmistun yhteiskuntatieteiden maisteriks matkailututkimuksesta? Mitä matkailututkimuksen asiantuntija oikeastaan tekee? Yliopiston ja ainejärjestön nettisivuilla tähän löytyy selkeä vastaus. Itsekin kirjoitin aiheesta vahvan ja määrätietoisen tekstin yliopiston opiskelijablogiin. Mistä siis johtuu tämä mun epävarmuus alaa kohtaan? Eikö se sittenkään ole juuri mua varten?

Kun sivuaineopinnot kasvatustieteiden tiedekunnassa tuntui paljon mielenkiintoisemmalta kuin oma pääaine, aloin harkita pääaineen vaihtoa. Olin saamassa kandin paperit juuri kevääksi ulos, joten nyt olisi paras hetki tehdä vaihdos, jos joskus. Purkauduin Nellille aiheesta puhelimessa ja se sanoi heti siltä istumalta, että voisin hakea maisteriopintoihin paitsi kasvatustieteisiin myös lähemmäs perhettä ja ystäviä eli takaisin Etelä-Suomeen. Suurin osa maisterihauista oli tuolloin kuitenkin jo päättynyt, mutta vielä oli muutama koulu jäljellä. Päätin hakea niin etelään kuin Lappiin. Ja sitten... tattada daa! Piinaavan odotuksen jälkeen posti toi kotiin iloisen kirjeen: "Sinulle on myönnetty opinto-oikeus Jyväskylän yliopistoon kasvatustieteiden tiedekuntaan". Jee! :)

Joten näin se nyt on, folks! Me muutetaan Jyväskylään! Nikolla (hellullani) on opinnot myös jo niin pitkällä, että muutto toiselle paikkakunnalle onnistuu. Ihanaa ihanaa ihanaa! En vois olla onnellisempi! Jyväskylän yliopisto on kasvatustieteiden mekka, minkä lisäksi kaupunki on todella kaunis, viihtyisä, kultturelli ja ennen kaikkea keskellä Suomea! Aivan mahtavaa, nyt on lyhyt matka kaikkialle! Ja kyllä, 300 km Turkuun tuntuu todella lyhyeltä Rovaniemellä asumisen jälkeen :D

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin...
Ihanaa viikonloppua kaikille ja toivottavasti näen teitä rakkaat ystäväni tästä lähtien hieman useammin kuin kerran vuodessa!

-Emilia

Mitä pohjoiskalottien kiertomatkasta jäi käteen?

Meidän reissusta on jo jokunen viikko aikaa, mutta ajattelin vielä tehdä teille tällaisen tiivistelmän matkan kohokohdista. Viimeisin blogipäivitys on Lofooteilta, mutta mitä tapahtuikaan sen jälkeen. Ja joku saattaa tässä kohtaa tietysti ihmetellä, että selvittiinkö me koskaan edes kotiin asti?!?! Voin kertoa, että kyllä me selvittiin. No worries! Lofooteiden jälkeen vain alkoi olla niin kuumottavat paikat miltei käsiin hajoavan auton kanssa, ettei blogin kirjoittaminen ollut loppumatkasta enää ihan ykkösenä mielessä.

Eli mikä tämä autojuttu nyt sitten oli? Noh, auto alkoi pitää melko huolestuttavaa kitinää Norjan vuoristoteillä. Kaikki oli hyvin niin kauan kun ääni kuului vain mutkissa, mutta kun siitä tuli jatkuvaa, alkoi vähän pelottaa tuo jyrkänteiden reunoilla ajelu. Pääteltiin, että ääni kuului vasemman etupyörän laakerista, joka oli jo melko kulunut. Sitten kauhukuvat alkoi pyöriä päässä... Mitä jos pyörä lyö kiinni jossain tiukassa kurvissa ja me syöksytään reunan yli?! Ollaan ihan middle of nowhere... löytääkö kukaan edes meidän ruumiita, jos täällä tömähdetään jonnekin rotkon pohjalle?!? Nimittäin niille tiedoksi, jotka ei ole koskaan Norjassa autolla ajellut, tiet tuolla pohjoisessa ovat kunnon serpentiiniteitä, jotka nousee välillä yli 1000 metrin korkeuteen. Maisemat on kaikessa kiehtovuudessaan todella jylhiä ja vuonoilla ajaminen vaatii kuskilta 110%:sta tarkkaavaisuutta ja hereilläoloa.

Nelli on onneksi hyvä kuski. Ja Nellin mukaan mäkin mitä parhain apukuski, kun osaan olla niin rauhallinen. Ihan hyvä, että se ajatteli niin. En siinä sitten viittinyt sanoa, että en oo rauhallinen, oon vaan kauhusta jäykkänä :D No mutta... Lofooteilta palattiin pikkuhiljaa takaisin kotia kohti. Pyrittiin nukkumaan yöt teltassa, mutta joinain öinä oli niin huono sää, että ihan suosiolla yövyttiin autossa ja annettiin teltan kuivua. Tultiin Norjasta Ruotsin puolelle E10 tietä, joka kulkee Abiskon kansallispuiston halki. Annettiin yhä voimakkaammin kitisevän auton välillä levätä ja jatkettiin itse jalkaisin Abiskon tutkimuskeskuksesta kansallispuiston vaellusreiteille. Siellä oli kyllä hienoa! Tuli sellainen olo, että alueelle olisi ehdottomasti palattava talvella, kun tunturit on lumen peitossa.

Abiskosta jatkettiin lumoavan Torniojärven alueen (Torneträsk) läpi Kiirunaan, jossa löydettiin vihdoin autokorjaamo. Huh helpotusta! Selvisi, ettei kitinä johtunutkaan laakerista vaan melkein kiinni ruostuneesta jarrupalasta. (Ei varmaan auttanut, kun ruokittiin sauhuavaa rengasta pitkin matkaa vedellä?! Mutta hei, mitä sitä muutakaan vois keksiä, kun rengas on melkein liekeissä?!) Autottomana ihmisenä en ole kovin tuttu autojen osien kanssa, mutta meänkielisen autokorjaajan sanoista ymmärsin, että tultiin korjaamolle juuri ennen, kun olis ollut liian myöhäistä. Onnea oli siis matkassa!

Kiirunan jälkeen auto oli taas tyytyväinen ja matka sai jatkua kohti Enontekiötä. I-H-A-N-A-A! Enontekiön Hetassa meitä odotti Ounasloma Luxury Cottage eli vuokramökki takkoineen ja saunoineen kaikkineen. Suihku, sauna ja puhtaus! Mitä luksusta totta tosiaan! Illalla saimme Nellin kanssa seuraa, kun joukkoomme liittyi kolmaskin seikkailija viiden tunnin bussimatkan päästä Rovaniemeltä. Kolmestaan nautimme rauhaisasta mökkiviikonlopusta, joka sisälsi paljon saunomista ja syömistä sekä Pyhäkeron (Ounastunturi) valloituksen.

Kotimatkalla mietin, mikä koko reissussa oli mieleenpainuvinta. Ensimmäisenä tuli mieleen ihmiset. Sitä on jotenkin vaikea kuvailla sanoin, millaista mielihyvää mä saan ihmisten välisistä kohtaamisista. On niin nautinnollista ja mieltä avartavaa jutustella erilaisten ihmisten kanssa. Yksi hauskimmista tilanteissa oli, kun Norjan Altassa juteltiin paikallisten kalastajien ja karavaanariperheen vanhempien ja lasten kanssa. Se oli jotain niin hupaisaa. Siinä oli samassa porukassa niin bussinkuljettajaa, sahdinjuontiin taipuvaista kalastajaa, päiväkotilasta, koululaista, yliopistoihmistä kuin poliitikkoa.... ja ennen kaikkea eri kansalaisuuksia ja eri ikäisiä ihmisiä. Se oli aivan mahtavaa... aivan mahtavaa...! Mun sydämeni suli niille norjalaisille lapsille, kun ne niin kovin yritti ymmärtää mun hassua suomen ja englanninsekaista ruotsinkieltä - usein tuloksitta. Mutta se ei haitannut yhtään. Ei yhtään! Silti juttu luisti ja meillä oli tosi hauskaa.

Maisemat jäivät tietysti myös mieleen. Onhan Pohjois-Skandinavia nyt ihan vertaansa vailla. Uskomattomia vuonoja, tuntureita, tunturijärviä,... ja Jäämeri! Arktista kauneutta kaikkialla!

Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, laitan tähän loppuun vielä muutaman kuvan meidän reissusta.

Terkuin,
Emilia